Perintöoikeus

Diaarinumero: S2021/117

Antopäivä: 17.10.2022

Taltio: 1596

A oli tehnyt testamentit vuosina 2005 ja 2011. A:n kuoltua hänen kuolinpesäänsä oli määrätty pesänjakaja. Vuonna 2005 tehdyn testamentin edunsaajat nostivat kanteen, jossa he vaativat vuonna 2011 tehdyn testamentin julistamista pätemättömäksi.

Pesänjakajan toimivaltaan olisi kuulunut ratkaista testamentin saajien välinen riita myöhemmin tehdyn testamentin pätevyydestä. Tästä huolimatta Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että asiassa oli erityisiä perusteita tutkia testamentin pätevyyttä koskeva kanne.

Asianajoimisto Solve Oy, tapausta kommentoitu 9.11.2022

Tuore Korkeimman oikeuden ratkaisu on poikkeus pääsäännöstä, jonka mukaan pesänjakajan toimivaltaan keskittämisperiaatteen mukaan kuuluvat kaikki testamentin olemassaoloa, pätevyyttä, tulkintaa tai peruuttamista koskevat ratkaisut lukuunottamatta PK 14:5 mukaista moitekannetta PK 13 luvun mukaisilla moiteperusteilla. Niin sanotun erilliskanteen ajaminen toimitusjaon aikana on kuitenkin mahdollista, jos osakkaalla on oikeudellinen tarve saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Jos kanteen kohteena olevan kysymyksen ratkaiseminen kuuluu pesänjakajan toimivaltaan, ei osakkaalla lähtökohtaisesti ole oikeudellista tarvetta saattaa asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi, vaan tällöin vaaditaan erityisiä perusteita, jotta erilliskanne voitaisiin tutkia.

Ratkaisussa onkin laajasti selostettu aiempaa oikeuskäytäntöä erilliskanteen hyväksymisestä ja hylkäämisestä. Oikeuskäytännön perusteella pääsääntö on, että pesänjakajan toimivaltaan kuuluvat kysymykset on ratkaistava toimituksessa. Erilliskanteen hyväksyvät ratkaisut ovat harvoin jos koskaan perustuneet ainoastaan yhteen seikkaan.

Nyt käsillä olevassa ratkaisussa Korkein oikeus on hyväksynyt erilliskanteen sillä perusteella, että kanne on koskenut perinnönjaossa tehtävien ratkaisujen kannalta selvästi ennakkoluonteista kysymystä. A:n perukirjaan merkitystä noin 1,4 miljoonan euron jäämistöstä on omaisuutta noin 1,1 miljoonan euron edestä testamentattu C:lle myötäpuolineen. A:n vuonna 2005 tekemässä testamentissa ei sitä vastoin ollut määrätty lainkaan omaisuutta C:lle myötäpuolineen. Sillä, onko vuoden 2011 testamentti C:tä myötäpuolineen koskevalta osalta pätevä, on näin ollen ratkaiseva vaikutus siihen, kenellä on oikeus jäämistöön ja miltä pohjalta perinnönjako on toimitettava.

Toisekseen Korkein oikeus on ottanut huomioon tarkoituksenmukaisuusnäkökohdan. Jo käräjäoikeuden olisi tullut nostaa esille kysymys pesänjakajan toimivallasta asiassa. Väite asian kuulumisesta pesänjakajan ratkaistavaksi on esitetty vasta hovioikeudessa eli sen jälkeen, kun asia oli jo käsitelty käräjäoikeudessa ja käräjäoikeus oli ratkaissut asian tuomiolla. Toisin kuin B myötäpuolineen on väittänyt, asiassa ei kuitenkaan ollut näytetty, että asianosaiset olisivat käräjäoikeudessa olleet yksimielisiä siitä, että asia tulisi ratkaista tuomioistuimessa.

Ella Suitiala,

lakimies, luvansaanut oikeudenkäyntiavustaja

***

Asian tausta

Rintaperillisittä vuonna 2015 kuollut A oli tehnyt muun muassa 3.11.2005 ja 16.8.2011 päivätyt testamentit. A:n perukirjaan merkitystä noin 1,4 miljoonan euron jäämistöstä on omaisuutta jäljemmässä testamentissa testamentattu C:lle myötäpuolineen noin 1,1 miljoonan euron edestä. A:n vuonna 2005 tekemässä testamentissa ei sitä vastoin ollut määrätty lainkaan omaisuutta C:lle myötäpuolineen. Kuolinpesään oli 25.4.2016 määrätty pesänjakaja. Vuonna 2005 laaditun testamentin edunsaajina olevat B ja tämän myötäpuolet vaativat käräjäoikeudessa 3.2.2017 vireille tulleessa kanteessaan, että A:n vuonna 2011 tekemä testamentti julistetaan pätemättömäksi sen edunsaajina olevien C:n ja tämän myötäpuolten osalta.

B myötäpuolineen vetosi kanteensa perusteena siihen, että A oli 16.8.2011 päivättyä testamenttia tehtäessä sairastanut pitkälle edennyttä muistisairautta. Hän oli ollut sekava ja vahvan lääkityksen alaisena. Näin ollen hän oli ollut sieluntoiminnaltaan sillä tavoin häiriintynyt, ettei hänellä ollut ollut kykyä testamentin tekemiseen.

Toissijaisesti B katsoi, että mikäli A:n terveydentila ei ollut estänyt häntä tekemästä pätevää testamenttia, hän oli joka tapauksessa ollut ikänsä ja heikentyneen terveydentilansa vuoksi johdateltavissa, eikä testamentti sen vuoksi vastannut hänen tahtoaan.

C myötäpuolineen vastusti kannetta. A oli ollut testamentin tekohetkellä testamentintekokelpoinen, eikä testamentin tekemiseen ollut vaikuttanut sieluntoiminnan häiriö. A:ta ei myöskään ollut taivuteltu testamentin tekemiseen.

Käräjäoikeus katsoi asiassa tulleen näytetyksi, ettei A ollut ollut testamentin tekemisen hetkellä kelpoinen tekemään testamenttia, eikä testamentti näin ollen vastannut A:n viimeistä tahtoa, vaan sen tekemiseen oli vaikuttanut sieluntoiminnan häiriö. Käräjäoikeus hyväksyi kanteen ja julisti 16.8.2011 päivätyn testamentin pätemättömäksi niiltä osin kuin se koski C:tä ja tämän myötäpuolia.

Valituksessaan hovioikeudessa C myötäpuolineen vaati ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta, ja toissijaisesti, että se hylätään. Valittajat perustelivat tutkimatta jättämistä koskevaa vaatimustaan muun ohella sillä, että A:n kuolinpesään määrätyllä pesänjakajalla oli yksinomainen toimivalta testamentin pätevyyttä koskevassa asiassa.

B myötäpuolineen vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus totesi, että kanteen tutkimatta jättämistä koskeva vaatimus oli esitetty ensimmäisen kerran hovioikeudelle tehdyssä valituksessa. Koska kysymys pesänjakajan toimivallan yksinomaisuudesta koskee seikkaa, jonka tuomioistuin on velvollinen ottamaan huomioon viran puolesta, vaatimus voitiin oikeudenkäymiskaaren 16 luvun 1 §:n 2 momentin perusteella tästä huolimatta tutkia.

Hovioikeus katsoi, että asiassa oli kysymys testamentin saajien välisestä oikeudenkäynnistä eikä näin ollen perintökaaren 13 luvun 1 §:n mukaisesta perillisen testamentin saajaa vastaan nostamasta testamentin moitekanteesta, joka kuuluu tuomioistuimen ratkaistavaksi. Lähtökohtaisesti muut testamentin pätevyyttä koskevat kysymykset kuin perintökaaren 13 luvun 1 §:n mukaiset moitekanteet kuuluvat pesänjakajan toimivaltaan. Tässä tapauksessa kanneperusteet olivat kuitenkin samat kuin varsinaisessa moitekanteessa. Asian ratkaiseminen oli lisäksi edellyttänyt laajan henkilötodistelun vastaanottamista. B myötäpuolineen ei ollut pesänselvittäjän hallinnon alkaessa ollut tietoinen A:n tekemistä testamenteista, eikä heitä ollut kutsuttu pesänselvityskokoukseen. B:llä myötäpuolineen oli siten oikeudellinen tarve saada asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi vaatimuksen kanteen tutkimatta jättämisestä.

Hovioikeus ei muuttanut pääasian osalta käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. 16.8.2011 päivätty testamentti oli tullut julistaa pätemättömäksi niiltä osin kuin se koski C:tä ja tämän myötäpuolia.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Korkeimmassa oikeudessa oli valitusluvan perusteella kysymys siitä, oliko testamentin edunsaajilla oikeus nostaa testamentin pätemättömäksi julistamista koskeva kanne siitä huolimatta, että kuolinpesään oli määrätty pesänjakaja.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Vaatimukset ja vastaus

Valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle C myötäpuolineen on vaatinut, että kanne jätetään tutkimatta sillä perusteella, että kysymys testamentin pätevyydestä on kuulunut A:n kuolinpesään määrätyn pesänjakajan ratkaistavaksi.

Vastauksessaan valittajien vastapuolet eli B ja sen myötäpuolet ovat vedonneet siihen, että niillä on ollut oikeudellinen tarve saada asia tuomioistuimen käsiteltäväksi ja siksi oikeus ajaa testamentin pätemättömyyttä koskevaa kannetta pesänjakajamääräyksestä huolimatta. Oikeudellista tarvettaan vastapuolet ovat perustelleet muun muassa sillä, että asiassa on ollut tarpeen esittää laajasti henkilötodistelua, sekä eräiden todistajiksi nimettyjen henkilöiden yhteystietojen puuttumisella ja näiden haluttomuudella todistaa asiassa. Lisäksi vastapuolet ovat esittäneet, etteivät ne olleet olleet mukana toimitusmenettelyssä eivätkä siten olleet voineet esittää pesänjakajalle vaatimuksiaan. Vastapuolet ovat niin ikään esittäneet, että pesänjakaja oli ilmoittanut voivansa keskeyttää toimitusmenettelyn vain, mikäli vuonna 2005 laaditun testamentin edunsaajat nostavat kanteen käräjäoikeudessa. Vastapuolet ovat vedonneet myös siihen, että osapuolet olivat vielä käräjäoikeudessa olleet yksimielisiä siitä, että testamentin pätevyyttä koskeva asia tuli ratkaista tuomioistuinmenettelyssä.

Kysymyksenasettelu

Korkeimmassa oikeudessa oli ratkaistavana kysymys siitä, voidaanko B:n ja sen myötäpuolten yleistestamentinsaajina nostama kanne, jossa vaaditaan A:n myöhemmin tekemän testamentin julistamista pätemättömäksi, tutkia tuomioistuimessa. Kannanotto tähän edellyttää sen arvioimista, kuuluuko kanteessa esitetyn vaatimuksen tutkiminen pesänjakajan toimivaltaan ja jos kuuluu, voidaanko asia kuitenkin tutkia myös tuomioistuimessa erillisen kanteen nojalla.

Kuuluuko testamentin pätevyyttä koskevan erimielisyyden ratkaiseminen pesänjakajan toimivaltaan?

Laissa ei säädetä siitä, missä laajuudessa pesänjakajan toimivaltaan kuuluu ratkaista riitaisuuksia esimerkiksi sellaisten oikeustoimien pätevyydestä, jotka vaikuttavat jonkun oikeuteen saada omaisuutta jäämistöstä ja jotka siten on ratkaistava ennen varsinaisen jaon toimittamista. Perintökaaren 13 luvun säännöksistä ja 14 luvun 5 §:stä kuitenkin ilmenee, että perillisen vaatimus testamentin julistamisesta pätemättömäksi lain 13 luvussa mainituilla perusteilla käsitellään tuomioistuimessa.

Pesänjakajan toimivaltaa ratkaista kuolinpesän jakamiseen liittyviä riitaisuuksia on oikeuskäytännössä pidetty laajana. Ratkaisussa KKO 2011:57 on todettu, että pesänjakajan velvollisuutena on ratkaista muun muassa testamentin olemassaoloa, pätevyyttä, tulkintaa tai peruuttamista koskevat riitakysymykset, jollei kysymys ole perillisen testamentin saajaa vastaan perintökaaren 13 luvun 1 §:ssä mainituilla perusteilla nostamasta testamentin moitekanteesta, joka kuuluu tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mainitussa ratkaisussa myöhemmin tehdyn testamentin pätevyyden riitauttamista aikaisemman testamentin edunsaajien toimesta ei ole rinnastettu lain 13 luvussa ja 14 luvun 5 §:ssä säänneltyyn tilanteeseen, jossa perillinen tahtoo moittia testamenttia.

Nyt käsillä olevassa tapauksessa Korkein oikeus onkin todennut (kohta 9.), että A:n kuolinpesään määrätyn pesänjakajan toimivaltaan on kuulunut ratkaista vuonna 2005 tehdyn testamentin edunsaajien ja vuonna 2011 tehdyn testamentin edunsaajien välinen riita myöhemmin tehdyn testamentin pätevyydestä. Tämän jälkeen Korkeimmassa oikeudessa on tullut arvioitavaksi, onko erilliskanteen ajamiselle nyt käsillä olevassa tapauksessa ollut edellytyksiä.

Oikeuskäytäntö, joka koskee oikeutta erilliskanteen ajamiseen pesänjakajan toimivaltaan kuuluvassa asiassa

Korkein oikeus on useissa ennakkopäätöksissä arvioinut erilliskanneoikeutta suhteessa pesänjakajan toimivaltaan. Osa ratkaisuista koskee tilanteita, joissa kanne on nostettu ennen toimitusmenettelyn käynnistämistä ja pesänjakajan määräämistä. Näissä ratkaisuissa on siten ollut kysymys siitä, olisiko kantajan tullut kanteen nostamisen asemesta hakea pesänjakajan määräämistä ja esittää vaatimuksensa tälle. Osa ratkaisuista puolestaan koskee tilanteita, joissa kanne on nostettu vasta toimitusmenettelyn käynnistämisen jälkeen.

Korkein oikeus on useimmiten jättänyt kanteen tutkimatta tilanteissa, joissa erilliskanne on nostettu toimitusmenettelyn käynnistämisen jälkeen. Ratkaisuja on perusteltu toteamalla, että kanteen kohteena olevan kysymyksen ratkaiseminen kuuluu pesänjakajan toimivaltaan eikä kantajalla siksi ole tai kantaja ei ole näyttänyt hänellä olevan oikeudellista tarvetta kanteen ajamiseen. Tämän ratkaisulinjan mukaisia ratkaisuja ovat esimerkiksi KKO 1979 II 125, KKO 1981 II 132, KKO 1987:34, KKO 1992:21, KKO 1994:19 ja KKO 1999:58.

Ratkaisussa KKO 1983 II 143 puolison erilliskanne on kuitenkin tutkittu siitä huolimatta, että puolisoiden omaisuuden ositusta varten oli määrätty pesänjakaja. Korkein oikeus on todennut, että pesänjakajan toimivaltaan tosin oli kuulunut ratkaista, oliko muodollisesti virheetön avioehtosopimus oikeustoimilain 3 luvussa mainituilla perusteilla pätemättömänä jätettävä osituksessa soveltamatta. Pesänjakajan keskeytettyä osituksen avioehtosopimuksen pätemättömyyttä koskevan kanteen ajamista varten Korkein oikeus on katsonut puolisolla kanteen perusteeksi esitettyjen seikkojen johdosta olleen oikeudellinen tarve saada jo tässä vaiheessa ratkaistuksi, oliko avioehtosopimusta sovellettava osituksessa, ja siten oikeus erilliskanteen ajamiseen.

Pidättyväistä suhtautumista erilliskanteiden tutkimiseen osoittaa myös edellä mainittu ratkaisu KKO 2011:57. Pesänjakaja oli perinnönjaon yhteydessä tekemässään ratkaisussa katsonut, että testamentin saajien välinen riita myöhemmin tehdyn testamentin pätevyydestä oli ratkaistava erillisessä moiteoikeudenkäynnissä. Pesänjakajan ratkaisusta nostetun moitekanteen johdosta Korkein oikeus on lausunut, että aiemmin laaditun testamentin saajan perinnönjaossa esittämä väite myöhemmin laaditun, testamentiksi väitetyn asiakirjan pätevyydestä kuului pesänjakajan ratkaistaviin kysymyksiin. Pesänjakajan olisi siten tullut ratkaista toimivaltaansa kuuluva kysymys testamentin pätevyydestä ja olemassaolosta, eikä testamentin saajalla ollut ollut velvollisuutta eikä edes oikeutta nostaa erillistä testamentin moitekannetta.

Myös niissä tilanteissa, joissa pesänjakajan toimivaltaan kuuluvaa kysymystä koskeva kanne on nostettu ennen toimitusmenettelyn käynnistämistä, kanne on voitu jättää tutkimatta sillä perusteella, että kantaja ei ollut näyttänyt, että hänellä olisi oikeudellinen tarve saada asiaan ratkaisu jo ennen perinnönjaon toimittamista. Näin on tehty esimerkiksi ratkaisuissa KKO 1984 II 32 ja KKO 1989:108.

Ratkaisussa KKO 1987:48 erilliskanne on kuitenkin tutkittu. Asiassa testamentin saaja, joka samalla oli perillinen, ajoi kannetta muita testamentin saajia, jotka myös samalla olivat perillisiä, vastaan ja vaati testamentin julistamista pätemättömäksi siltä osin kuin testamentissa oli määrätty otettavaksi huomioon hänen saamakseen sanottu ennakkoperintö. Korkein oikeus totesi, että pesänjakajan määräämistä ei ollut haettu eikä kuolinpesän omaisuuden laadusta esitetyn selvityksen perusteella todennäköisesti tulla hakemaan. Kanteen kohteena olevan ennakkoperintöä koskevan kysymyksen ratkaisu sen sijaan vaati sellaista perittävän ja kantajan keskeisten raha-asioiden selvittelyä, joka voitiin parhaiten suorittaa tuomioistuimessa. Kantajalla oli siten oikeudellista tarvetta kanteensa ajamiseen jo ennen perinnönjaon toimittamista. Sen vuoksi hovioikeuden ei olisi tullut vastoin asianosaisten yksimielistä tahtoa jättää kannetta tutkimatta.

Myös ratkaisussa KKO 2011:75 on muiden seikkojen ohella annettu merkitystä asianosaisten käsityksille kanteen tutkimisen edellytyksistä. Asiassa oli kyse kanteesta, jolla rintaperilliset vaativat yleistestamentin saajalta lakiosiaan. Korkein oikeus totesi (kohta 9), että jos jäämistöön kuuluvat varat ovat helposti ja selvästi arvioitavissa, jolloin pesänselvitys ja ositus ovat käytännössä tarpeettomia, voi joissakin tapauksissa olla tarkoituksenmukaista, että lakiosaa voidaan vaatia suoraan kanteella yleistestamentin saajalta jakotoimitusta käynnistämättä. Kun perintökaaren 23 luvun säännökset ovat tahdonvaltaisia, estettä tällaiselle menettelylle ei sinänsä ole. Jollei yleistestamentin saaja tällaiseen oikeudenkäyntiin kuitenkaan suostu, lakiosia on vaadittava ja ne määrätään jaossa. Kun kyseisessä asiassa yleistestamentin saaja oli vaatinut asian ratkaisemista perinnönjakotoimituksessa, kanne jätettiin tutkimatta.

Ratkaisuissa KKO 2017:49 ja KKO 2021:28 on tutkittu ennen pesänjakajan määräämistä nostetut kanteet, joissa oli kysymys testamentin tulkinnasta ja avioehtosopimuksen julistamisesta pätemättömäksi. Kummassakaan asiassa kantajan oikeudesta ajaa erilliskannetta ei ollut tehty väitettä. Molemmissa on lisäksi ollut ilmeistä, että kanteen lopputuloksesta on riippunut, onko toimitusmenettelyä ylipäätään tarvetta käynnistää.

Korkeimman oikeuden arviointi erilliskanteen tutkimisen edellytyksistä

Edellä selostetun oikeuskäytännön mukaan vahva pääsääntö on, että pesänjakajan toimivaltaan kuuluvat kysymykset on ratkaistava toimituksessa, eikä niitä voida saattaa erillisellä kanteella tuomioistuimen tutkittavaksi. Tästä pääsäännöstä voidaan kuitenkin poiketa, jos erilliskanteen tutkimiseen on erityisiä perusteita. Tällaisena oikeuskäytännössä on pidetty kantajalla olevaa erityistä oikeussuojan tarvetta. Ratkaisevaa ei ole sellaisenaan, onko toimitusmenettely ehditty käynnistää ja pesänjakaja jo määrätty ennen kanteen nostamista, mutta erilliskanteen tutkiminen voi käytännössä olla useammin perusteltua niissä tilanteissa, joissa kanne nostetaan ennen toimitusmenettelyn käynnistämistä.

Päätöksenteon keskittäminen lähtökohtaisesti pesänjakajalle on perusteltua, sillä se on omiaan tehostamaan ja jouduttamaan perinnönjakoa sekä keventämään jaosta aiheutuvia kustannuksia. Mikäli pesän osakas on tyytymätön pesänjakajan ratkaisuun, hän voi saattaa kysymyksen tuomioistuimen ratkaistavaksi moittimalla jakoa perintökaaren 23 luvun 10 §:ssä säädetyssä määräajassa. Perintökaaren 23 a luvussa säädetään lisäksi menettelytavoista perinnönjaon oikaisemiseksi tilanteessa, jossa perillinen tai yleistestamentin saaja on toimitetussa perinnönjaossa kokonaan sivuutettu. Näiden perintökaaren jakojärjestelmään liittyvien oikeussuojakeinojen vuoksi pidättyväinen suhtautuminen erilliskanteiden tutkimiseen ei johda siihen, että asianomainen jäisi vaille asianmukaista oikeusturvaa.

Korkeimman oikeuden mukaan harkittaessa sitä, onko erityisiä perusteita tutkia erilliskanne, voidaan edellä selostetun oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden (Markku Helin, Oikeustapauskommentti KKO 1992:21, Lakimies 8/1992, s. 1341-1346; Tapani Lohi, Aviovarallisuusoikeus, 2016, s. 725-734 ja Pertti Välimäki, Pesänjakaja, 2021, s. 27-35) mukaan ottaa huomioon useita eri seikkoja. Tilanteissa, joissa erilliskanne on tutkittu, on tyypillisesti ollut käsillä useampia sen tutkimista puoltaneita seikkoja, joiden pohjalta on kokonaisarviona päädytty katsomaan, että kantajalla on oikeudellinen tarve saada riitaiseen kysymykseen tuomioistuimen ratkaisu.

Erilliskanteen tutkiminen voi Korkeimman oikeuden mukaan pääsääntöisesti tulla kysymykseen vain, mikäli kanteen kohteena oleva kysymys on muihin toimituksessa ratkaistaviin kysymyksiin nähden ennakkoluonteinen (kohta 22.). Tyypillisenä esimerkkinä tästä voidaan mainita se, että riita koskee jonkin perinnönjaossa huomioon otettavaksi vaaditun oikeustoimen pätevyyttä ja tämän kysymyksen ratkaisusta riippuu, kenellä on ylipäätään oikeus jäämistöön. Tällaisessa tilanteessa asianosaisten oikeussuoja voi puoltaa ennakkoluonteisen kysymyksen ratkaisemista erikseen, koska jaon toimittaminen riidanalaisen lähtökohdan pohjalta voi johtaa jaon kumoamiseen ja asian palauttamiseen takaisin pesänjakajalle, jos tuomioistuin moitekanteen johdosta päätyy kysymyksen osalta toiseen lopputulokseen kuin pesänjakaja. Korkeimman oikeuden mukaan riitakysymyksen ennakkoluonteisuus puoltaa erilliskanteen tutkimista vahvimmin silloin, kun kysymyksen ratkaisusta riippuu, onko toimitusmenettelyn käynnistäminen ylipäätään tarpeen (kohta 22.).

Kuitenkaan pesänjakajan antama osoitus saattaa jokin pesänjakajan toimivaltaan kuuluva kysymys ratkaistavaksi erillisessä oikeudenkäynnissä ei sido tuomioistuinta eikä sellaisenaan muodosta erilliskanteen tutkimisen perustetta (ks. vastaavasti pesänselvittäjän antaman kanneosoituksen merkityksestä osakkaan asiavaltuuden kannalta KKO 2022:39, kohdat 13 ja 14). Tästä huolimatta erilliskanteen tutkimisen edellytyksiä harkittaessa voidaan Korkeimman oikeuden mukaan muiden seikkojen ohella kiinnittää huomiota pesänjakajan käsitykseen siitä, että kanteen kohteena oleva kysymys soveltuu tarkoituksenmukaisemmin ratkaistavaksi toimituksen sijasta oikeudenkäynnissä (ks. vastaavasti KKO 2022:39, kohdat 18 ja 20). Esimerkiksi ratkaisussa KKO 1983 II 143 on yhtenä harkintaan vaikuttavana näkökohtana otettu huomioon se, että pesänjakaja oli keskeyttänyt osituksen kanteen ajamista varten. (kohta 23.)

Kysymys erilliskanteen tutkimisen edellytysten täyttymisestä on tuomioistuimen arvioitava viran puolesta. Asianosaisten yksimielisyys kanteen tutkimisesta ei siten sido tuomioistuinta. Tästä lähtökohdasta huolimatta asiaa harkittaessa voidaan oikeuskäytännön mukaan muiden seikkojen ohella antaa merkitystä myös sille, miten vastapuoli suhtautuu erilliskanteen tutkimiseen. Tarvittaessa tuomioistuimen on prosessinjohtotoimin nostettava keskustelun kohteeksi kysymys erilliskanteen tutkimisen edellytyksistä.

Arviointi tässä tapauksessa

Kanne koskee kysymystä siitä, onko A:n vuonna 2011 tekemä testamentti julistettava pätemättömäksi siltä osin kuin se koskee C:tä myötäpuolineen. Käräjäoikeuden tuomiossa todetuin tavoin A:n perukirjaan merkitystä noin 1,4 miljoonan euron jäämistöstä on omaisuutta noin 1,1 miljoonan euron edestä testamentattu C:lle myötäpuolineen. A:n vuonna 2005 tekemässä testamentissa ei sitä vastoin ollut määrätty lainkaan omaisuutta C:lle myötäpuolineen. Sillä, onko vuoden 2011 testamentti C:tä myötäpuolineen koskevalta osalta pätevä, on näin ollen ratkaiseva vaikutus siihen, kenellä on oikeus jäämistöön ja miltä pohjalta perinnönjako on toimitettava.

Korkein oikeus on siten katsonut, että kanne koskee perinnönjaossa tehtävien ratkaisujen kannalta selvästi ennakkoluonteista kysymystä. Tämä puoltaa vahvasti sellaista arviota, että B:llä myötäpuolineen on ollut oikeudellinen tarve saada kysymys vuonna 2011 tehdyn testamentin pätevyydestä erillisellä kanteella tuomioistuimen tutkittavaksi. (kohta 26.)

Korkein oikeus on lisäksi ottanut huomioon, että pesänjakaja on ilmoittanut vuonna 2005 laaditun testamentin edunsaajille voivansa keskeyttää toimitusmenettelyn vain, mikäli he nostavat kanteen käräjäoikeudessa. Korkein oikeus on toisaalta katsonut, että pesänjakajan ilmoitusta voidaan C:n myötäpuolineen lausumassaan esille tuomin tavoin sinänsä arvostella sillä perusteella, että vuoden 2011 testamentin pätevyyden tutkiminen on kuulunut pesänjakajan toimivaltaan ja velvollisuuksiin. Tästä huolimatta pesänjakajan suhtautuminen Korkeimman oikeuden mukaan puoltaa osaltaan sitä käsitystä, että vuoden 2005 testamentin edunsaajilla on ollut oikeudellinen tarve eriliskanteen nostamiseen. (kohta 27.)

Lisäksi B ja sen myötäpuolet ovat vedonneet siihen, että asianosaiset olivat hovioikeusvaiheeseen saakka olleet yksimielisiä siitä, että asia tuli tutkia erilliskanteen perusteella tuomioistuimessa. Korkein oikeus toteaa, että asiakirjoista ei ilmene, että kysymystä erilliskanteen tutkimisen edellytyksistä olisi käsitelty käräjäoikeudessa, vaikka tämän kysymyksen esiin nostaminen prosessinjohtotoimin olisi kuulunut käräjäoikeuden velvollisuuksiin. Oikeudenkäyntiaineiston perusteella C ja tämän myötäpuolet eivät siten ole käräjäoikeudessa nimenomaisesti hyväksyneet kanteen tutkimista. Riidatonta kuitenkin on, että C ja tämän myötäpuolet eivät ole käräjäoikeudessa tehneet väitettä siitä, että kanteen kohteena oleva kysymys tulisi tutkia perinnönjaossa.(kohta 28.)

Kun kysymys on viran puolesta huomioon otettavasta seikasta, hovioikeuden on sinänsä tullut tutkia C:n ja tämän myötäpuolten väite vasta hovioikeudessa esitettynäkin. Korkein oikeus on katsonut, että erilliskanteen tutkimisen edellytyksiä arvioitaessa voidaan kuitenkin ottaa huomioon myös tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Siksi on perusteltua ottaa kanteen tutkimista puoltavana seikkana huomioon myös se, että väite asian kuulumisesta pesänjakajan ratkaistavaksi on esitetty vasta sen jälkeen, kun asia oli jo käsitelty käräjäoikeudessa ja käräjäoikeus oli ratkaissut asian tuomiolla. (kohta 29.)

Edellä esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden Korkein oikeus on päätynyt siihen, että asiassa on ollut erityisiä perusteita tutkia B:n ja sen myötäpuolten kanne huolimatta siitä, että kuolinpesään oli määrätty pesänjakaja, jonka toimivaltaan kanteen kohteena olevan kysymyksen ratkaiseminen olisi kuulunut.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Diaarinumero: S2019/240

Antopäivä: 12.2.2021

Taltio: 233

B oli saanut kiinteistön lahjana äidiltään A:lta ja perintönä isältään elinikäisen hallintaoikeuden jäädessä A:lle. A oli terveydentilansa vuoksi muuttanut pois kiinteistöltä. Kiinteistötietojärjestelmän merkintä A:n hallintaoikeudesta oli sittemmin A:n ja B:n yhteisestä hakemuksesta poistettu. B oli tämän jälkeen myynyt kiinteistöstä määräaloja, joiden kauppahinta oli jäänyt B:lle.

B:n kuoltua hänen kuolinpesäänsä määrätty pesänselvittäjä ei ollut pesänselvityksessä nostanut esiin kysymystä siitä, oliko A:lla vielä hallintaoikeus kiinteistöön. A vaati pesänselvittäjältä ja asianajotoimistolta vahingonkorvausta sillä perusteella, että pesänselvittäjä oli menetellyt huolimattomasti luovuttaessaan omaisuuden perinnönjakoon ottamatta A:n hallintaoikeutta huomioon.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, että A:n menettelyn perusteella hänen voitiin katsoa luopuneen hallintaoikeudestaan, eikä hallintaoikeus siten ollut ollut pesänselvityshetkellä enää voimassa. Edellytyksiä vahingonkorvauksen tuomitsemiselle ei sen vuoksi ollut.

Asianajoimisto Solve Oy, tapausta kommentoitu 9.11.2022

Lahjanantaja voi omaisuutta lahjoittaessaan pidättää siihen hallintaoikeuden.

Hallintaoikeudesta voidaan luopua ilmoittamalla siitä lahjansaajalle.

Hallintaoikeudesta luopuminen voi tapahtua myös konkludenttisesti tosiasiallisen toiminnan ja käyttäytymisen perusteella. Konkludenttista luopumista voidaan joutua arvioimaan esimerkiksi tilanteissa, joissa oikeustoimen molemmat osapuolet ovat kuolleet. Konkludenttisiin oikeustoimiin on kuitenkin suhtauduttava pidättyvästi. Osapuolten tarkoitus on käytävä riittävän selvästi ilmi heidän käyttäytymisestään. Lopulta kysymys on kokonaisharkinnasta.

Nyt käsillä olevassa tapauksessa on ollut kyse siitä, oliko lahjanantaja A:n, joka on kuollut prosessin aikana, katsottu luopuneen hallintaoikeudestaan ilman nimenomaista tahdonilmaisua vai olisiko lahjansaaja B:n kuolinpesään määrätyn pesänselvittäjän tullut nostaa esiin kysymys siitä, oliko A:n hallintaoikeus kiinteistöön vielä voimassa.

Asiassa on ollut riidatonta, että A on terveydentilansa vuoksi muuttanut pois kiinteistöltä noin puolentoista vuoden kuluttua kiinteistön lahjoittamisesta. Riidatonta on ollut myös, että A ja B ovat yhdessä pyytäneet poistaa kiinteistötietojärjestelmän merkinnän A:n hallintaoikeudesta ja että pian tämän jälkeen B on myynyt kiinteistöstä määräaloja, joita ei ole rasittanut A:n hallintaoikeus.

Ratkaisussa toistetaan se periaate, että hallintaoikeuden pidättäjän muuttaminen kiinteistöltä ei yksin osoita hallinnasta luopumista. Korkein oikeus on asiaa useammalta kantilta harkittuaan päätynyt siihen tulokseen, että A:n on voitu katsoa luopuneen hallintaoikeudestaan.

Mikäli Korkein oikeus olisi päätynyt ratkaisussa toiseen lopputulokseen, olisi seuraavaksi jouduttu pohtimaan mielenkiintoista kysymystä pesänselvittäjän vahingonkorvausvastuusta.

Ella Suitiala,

lakimies, luvansaanut oikeudenkäyntiavustaja

***

Asian tausta

B oli 15.5.2001 saanut kiinteistön lahjana äidiltään A:lta ja perintönä isältään elinikäisen hallintaoikeuden jäädessä A:lle. Sekä perinnönjakosopimukseen että lahjakirjaan oli sisältynyt määräys A:n elinikäisestä ja vastikkeettomasta hallintaoikeudesta kiinteistöön ja sillä sijaitseviin rakennuksiin. A oli terveydentilansa vuoksi muuttanut pois kiinteistöltä noin puolitoista vuotta lahjoituksesta. A ja B olivat yhdessä pyytäneet hallintaoikeuden poistamista kiinteistötietojärjestelmästä. B oli tämän jälkeen myynyt kiinteistöstä määräaloja vuosina 2008 ja 2011. Kauppakirjoissa ei ollut mainintaa A:n hallintaoikeudesta. Kauppahinta oli jäänyt B:lle.

B kuoli 6.5.2014. Hän oli tehnyt testamentin hieman ennen kuolemaansa maaliskuussa 2014. Hänen kuolinpesänsä osakkaita olivat testamentin saajat sekä perillisenä B:n äiti eli tämän jutun kantaja A. Asianajaja D oli testamentissa määrätty testamentin toimeenpanijaksi, ja hänet oli sittemmin määrätty kuolinpesään pesänselvittäjäksi ja pesänjakajaksi.

B:n kuolinpesän osakkaat ovat pesänselvittäjän myötävaikutuksella joulukuussa 2014 allekirjoittaneet perinnönjakosopimuksen. Jakokirjan mukaan kiinteistö on mennyt kolmelle yleistestamentin saajalle. Jakokirjassa ei ollut mainintaa A:n hallintaoikeudesta. Testamentinsaajat ovat helmikuussa 2015 myyneet kiinteistön ilman, että kauppakirjassa on ollut mainintaa A:n hallintaoikeudesta. Ostaja on saanut kiinteistöön lainhuudon.

A on kanteessaan käräjäoikeudelle vaatinut, että ensisijaisesti C Oy (yhtiö) ja toissijaisesti pesänselvittäjä D velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena tuottokorkoa perinnönjakoon luovutettujen kantatilan sekä määräalojen luovutuksista tulleiden tilivarojen osalta. Pesänselvittäjä oli kanteen mukaan huolimattomuudesta jättänyt selvittämättä sen, oliko A:n hallintaoikeus vielä ollut olemassa ja oliko A:lla ollut siihen liittyen vaatimuksia.

Yhtiö ja D ovat kiistäneet kanteen. D ei ole toiminut pesänselvittäjänä huolimattomasti eikä aiheuttanut A:lle vahinkoa. A:lla ei ollut alun perinkään ollut tarkoitus nauttia hallintaoikeudesta, ja hallintaoikeus oli joka tapauksessa lakannut viimeistään vuonna 2008.

Käräjäoikeus on hylännyt kanteen, koska näyttämättä oli jäänyt, että A:lla olisi enää B:n jälkeen toimitetun pesänselvityksen aikana ollut voimassa kiinteistöön kohdistuvaa hallintaoikeutta, johon vahingonkorvauskanne oli perustunut.

Hovioikeus, jonne A on valittanut, on katsonut, että yhtiö ja D eivät ole näyttäneet, että A:lla ollut elinikäinen hallintaoikeus olisi lakannut. D oli huolimattomuudesta laiminlyönyt velvollisuutensa nostaa esiin hallintaoikeutta koskevan kysymyksen pesänselvityksessä. Huolimattomuutta ei voitu pitää lievänä, joten yhtiö ja D olivat velvollisia korvaamaan A:lle aiheuttamansa vahingon.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

C Oy:lle ja D:lle myönnettiin valituslupa.

C Oy ja D vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että kanne hylätään kokonaisuudessaan.

A kuoli asian ollessa vireillä Korkeimmassa oikeudessa. A:n kuolinpesä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

Korkeimman oikeuden ratkaistavana oli kysymys siitä, oliko pesänselvittäjä menetellyt perintökaaren 19 luvun 19 §:ssä tarkoitetulla tavalla huolimattomasti kiinteistöön kohdistuneen mahdollisen hallintaoikeuden selvittämisen osalta ja oliko hän menettelynsä perusteella vahingonkorvausvelvollinen. Jotta pesänselvittäjän menettelystä olisi yleensäkään voinut syntyä vahinkoa, olisi hallintaoikeuden tullut olla voimassa pesänselvityksen aikana. Tässä tapauksessa Korkein oikeus on ensin arvioinut, oliko hallintaoikeus ollut tuolloin voimassa. (kohta 8.)

Hallintaoikeuden olemassaolon oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat

Korkein oikeus totesi, että hallintaoikeuden haltija voi saada oikeutensa lakkaamaan luopumalla hallintaoikeudestaan. Oikeustoimen syntymistä koskevat yleiset normit soveltuvat myös silloin, kun arvioidaan luopumista oikeustoimeen perustuvasta oikeudesta. (kohta 9.)

Oikeustoimi voi syntyä nimenomaisten tahdonilmaisujen ohella osapuolten tosiasiallisen käyttäytymisen perusteella. Tällaisiin konkludenttisiin oikeustoimiin on oikeuskäytännössä suhtauduttu pidättyvästi. Edellytyksenä oikeustoimen syntymiselle onkin pidetty sitä, että osapuolten tarkoitus käy riittävän selvästi ilmi heidän tosiasiallisesta toiminnastaan tai käyttäytymisestään (ks. esim. KKO 2011:6, kohta 7 ja KKO 2018:37, kohta 6). (Kohta 10.)

Korkein oikeus on todennut, että hallintaoikeudesta luopuminen ei ole määrämuotoinen oikeustoimi. Haltija voi siten luopua oikeudestaan myös tosiasiallisella toiminnallaan tai käyttäytymisellään. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että varsinkin pitkäaikainen passiivisuus oikeuden hyväksikäytössä saatetaan tulkita oikeudesta luopumiseksi (Juhani Wirilander: Käyttöoikeudesta kiinteistöön, 1980, s. 164). (kohta 11.)

Elinikäinen hallintaoikeus perustetaan usein vanhuuden turvaamiseksi. Eliniäksi saadun hallintaoikeuden saattaa olla tarkoitettukin jatkuvan yli sellaisten aikojen, jolloin oikeudenhaltija ei käytä hyväkseen oikeuttaan. On sen vuoksi tärkeää, ettei elinikäisestä hallintaoikeudesta luopumistarkoitusta päätellä oikeudenhaltijan toiminnasta tai käyttäytymisestä kevein perustein. Todistustaakka on sillä, joka väittää hallintaoikeudesta luovutun. (kohta 12.)

Tapauksen arviointi

Vastaajat ovat kiistäneet kanteen sillä perusteella, ettei A:n hallintaoikeus ole ollut voimassa enää pesänselvityshetkellä. Vastaajien mukaan A ei ole alun perinkään tarkoittanut nauttia hallintaoikeudestaan, ja joka tapauksessa hän on luopunut siitä jo vuonna 2002 muuttaessaan kiinteistöltä ja viimeistään vuonna 2008, jolloin hallintaoikeutta koskenut vallintarajoitus on A:n ja B:n yhteisestä hakemuksesta poistettu lainhuuto- ja kiinnitysrekisteristä.

Perinnönjakosopimusta ja lahjoitusta sekä niihin liittyviä ehtoja on tulkittava osapuolten tarkoituksen mukaisesti. Korkein oikeus katsoi, ettei hallintaoikeuden perustamisen syistä tai osapuolten alkuperäisestä tarkoituksesta ole esitetty asiassa sellaista näyttöä, jonka perusteella voitaisiin katsoa, ettei sopijapuolilla ole alun perinkään ollut tarkoitusta säilyttää hallintaoikeutta elinikäisenä. (kohta 14.)

Asiassa ei ollut myöskään väitetty, että A olisi nimenomaisesti ilmaissut tahtonsa luopua hallintaoikeudesta. Häntä ei ole voitu kuulla asiassa todistelutarkoituksessa, ja kannetta on alemmissa oikeuksissa ajanut edunvalvoja hänen edustajanaan. Asiassa tuli siten seuraavaksi arvioida, oliko A:n katsottava tosiasiallisen toimintansa tai käyttäytymisensä perusteella luopuneen hallintaoikeudestaan. (kohta 15.)

A on asunut kiinteistöllä noin puolentoista vuoden ajan hallintaoikeuden perustamisesta, minkä jälkeen hän on muuttanut ensin vuokra-asuntoon vuonna 2002 ja myöhemmin palvelutaloon vuonna 2015. Asiassa on selvitetty, että kiinteistöltä muuttaminen on johtunut siitä, ettei A enää tuolloin lähes 84-vuotiaana voinut asua yksin kiinteistöllä sijainneessa omakotitalossa terveydentilansa vuoksi. Korkein oikeus katsoi, ettei yksinomaan kiinteistöltä muuttamisen voida katsoa olevan sellainen toimi, jonka perusteella A:n voitaisiin katsoa luopuneen hallintaoikeudestaan. (kohta 16.)

Hallintaoikeutta koskeva merkintä on A:n ja B:n yhteisestä hakemuksesta poistettu lainhuuto- ja kiinnitysrekisteristä vuonna 2008. Hakemus on otsikoitu ”Vallintarajoitusta koskevan merkinnän poistaminen lainhuuto- ja kiinnitysrekisteristä”. Asiakirjassa hakijat pyytävät, että lainhuuto- ja kiinnitysrekisteristä poistetaan tarpeettomana tilaa rasittava vallintarajoitus, jonka kirjaamisviranomainen on merkinnyt rekisteriin viran puolesta vuonna 2001. (kohta 17.)

Korkein oikeus on katsonut, että hakemusasiakirjan sanamuodon perusteella ei voida päätellä varmuudella sitä, ovatko hakijat viitanneet vallintarajoituksen tarpeettomuudella siihen, että virallinen kirjaamismerkintä on ollut hakijoiden keskinäisessä suhteessa tarpeeton, vai siihen, ettei kiinteistöön ole enää kohdistunut vallintarajoitusta hallintaoikeuden lakattua. (kohta 18.)

Asiassa on ollut riidatonta, että B on luovuttanut kiinteistöstä määräalat vuosina 2008 ja 2011. Korkein oikeus on katsonut, että vallinnanrajoitusmerkinnän poistamista koskeva hakemus on siten saatettu tehdä vain siinä tarkoituksessa, että määräalat voidaan luovuttaa uusille omistajille rasitteista vapaina. Korkeimman oikeuden mukaan vallintarajoitusmerkinnän poistaminen olisi toisaalta voitu kohdistaa ainoastaan luovutettaviin määräaloihin, mikäli merkinnän poistamisen tarve olisi liittynyt yksinomaan määräalojen luovutukseen. Vallintarajoitusmerkintä on kuitenkin poistettu koko kiinteistön osalta. Kun otetaan huomioon, että hakemusasiakirja on ollut asianajajan laatima, Korkein oikeus on katsonut tämän osaltaan tukevan tulkintaa, jonka mukaan osapuolet ovat tarkoittaneet, että merkintä voidaan poistaa tarpeettomana, koska A:lla ei enää ole kiinteistöön hallintaoikeutta.(kohta 19.)

Myytyjen määräalojen kauppakirjoissa ei ole ollut mainintaa A:n hallintaoikeudesta. Määräalojen luovutukset eivät Korkeimman oikeuden mukaan sinänsä välttämättä ole osoittaneet hallintaoikeudesta luopumista A:n ja B:n keskinäisessä suhteessa. Hallinnan kohdetta luovutettaessa lähtökohtana on, että luovutuksen jälkeen hallintaoikeus kohdistuu luovutetun omaisuuden sijaan tulleeseen omaisuuteen eli tässä tapauksessa määräalojen myyntituloon. A:n ei kuitenkaan ole väitettykään saaneen tai vaatineen itselleen osuutta kauppahinnasta, vaan myyntitulot ja niiden tuotot ovat jääneet yksinomaan B:lle. Tämäkin on tukenut Korkeimman oikeuden mukaan osaltaan käsitystä siitä, että A on luopunut hallintaoikeudestaan B:n hyväksi. (kohta 20.)

B:n hieman ennen kuolemaansa laatimassa testamentissa ei ole mainintaa A:n hallintaoikeudesta. Korkeimman oikeuden mukaan olisi ollut luontevaa, että B olisi ottanut äitinsä hallintaoikeuden huomioon määrätessään kyseisestä kiinteistöstä testamentissaan, mikäli hallintaoikeus olisi ollut edelleen voimassa. Se, ettei hän ole näin menetellyt, viittaa osaltaan siihen, että A oli aikaisemmin luopunut hallintaoikeudesta hänen hyväkseen. (kohta 21.)

Korkein oikeus on näin todennut, että useat asiassa esiin tulleet seikat yhdessä tukivat sitä johtopäätöstä, että A oli luopunut hallintaoikeudestaan B:n hyväksi yhteisymmärryksessä tämän kanssa. Asiassa ei toisaalta ole tullut ilmi sellaisia varteenotettavia seikkoja, jotka tukisivat päinvastaista kantaa. Korkein oikeus on katsonut, että mainittujen seikkojen perusteella A:n tarkoitus luopua hallintaoikeudestaan käy selvästi ilmi hänen tosiasiallisesta toiminnastaan ja käyttäytymisestään. Korkein oikeus on siten tullut siihen johtopäätökseen, että A:lla ei ole enää B:n jälkeen toimitetun pesänselvityksen aikana ollut voimassa kiinteistöön kohdistuvaa hallintaoikeutta, johon vahingonkorvauskanne on perustunut.(kohta 22.)

Näin ollen tarvetta lausua vahingonkorvauksen määrästä ei asiassa enää ollut. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion ja hylkäsi vahingonkorvausvaatimuksen.