Avioliitto-oikeus

Kun avioliittolain 66 §:ssä säädettyä todistamisvaatimusta ei ollut noudatettu, avioehtosopimus katsottiin pätemättömäksi, vaikka puolison tiedettiin omakätisesti ja vapaaehtoisesti allekirjoittaneen avioehtosopimuksen.

Asiassa ei ollut osoitettu sellaisia seikkoja, joiden perusteella olisi aihetta katsoa, että puolison vetoaminen muotovirheeseen merkitsisi oikeuden väärinkäyttöä tai että sitä olisi pidettävä kunnian vastaisena ja arvottomana. Siten hän ei ollut menettänyt oikeuttaan vedota muotovirheeseen. (Ään.)

Asianajotoimisto Solve Oy, tapausta kommentoitu 14.11.2022

Korkein oikeus on ratkaisussaan selkeyttänyt aiemmin kirjavaa oikeustilaa sen osalta, onko vailla asianmukaista todistamista tehty avioehtosopimus pätevä. Korkein oikeus on ratkaisussaan päätynyt siihen lopputulokseen, että jos avioehtosopimuksen tekemisessä ei ole noudatettu sitä muotovaatimusta, että kummankin puolison allekirjoitus on kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama, avioehtosopimus on lähtökohtaisesti pätemätön.

Todistamisvaatimuksella on Korkeimman oikeuden mukaan pyritty varmistamaan sitä, että asiakirjassa olevat allekirjoitukset ovat aitoja, vapaaehtoisesti annettuja ja lopullista sitoutumistahtoa osoittavia. Korkeimman oikeuden mukaan sellainen tulkinta, jonka mukaan todistamattoman asiakirjan pätevyys riippuisi siitä, mitä myöhemmin ja tarvittaessa vasta oikeudenkäynnissä saadaan selville allekirjoitusten aitoudesta, vapaaehtoisuudesta ja tarkoituksesta, ei olisi sopusoinnussa muotovaatimuksen tavoitteiden kanssa vaan päinvastoin olisi omiaan lisäämään riitaisuuksia ja heikentämään oikeusvarmuutta.

Kahden todistajan vaatimuksesta voitaisiin poiketa vain ratkaisun KKO 2011:32 kaltaisessa erityistilanteessa, jossa avioehtomääräys on sisältynyt kiinteistön lahjakirjaan, jonka on kaupanvahvistaja allekirjoittanut.

Nyt käsillä olevassa tapauksessa avioehtosopimus on siten katsottu pätemättömäksi.

Ratkaisussa on tullut myös arvioitavaksi, onko A kuitenkaan voinut pätevästi vedota muotovirheeseen, vai onko muotovirheeseen vetoaminen oikeuden väärinkäyttöä sillä perusteella, että A olisi antanut B:n ymmärtää, että puolisot olisivat tehneet pätevän avioehtosopimuksen. Korkeimmassa oikeudessa on järjestetty suullinen käsittely. Korkein oikeus on näyttöä arvioituaan tullut siihen tulokseen, että A ei ole menettänyt oikeuttaan vedota muotovirheeseen.

Ella Suitiala,

lakimies, luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja

***

Asian tausta

A on 22.11.2010 omakätisesti ja vapaaehtoisesti allekirjoittanut puolisoiden A ja B väliseksi avioehtosopimukseksi nimetyn asiakirjan sekä avioehtosopimuksen rekisteröintihakemuksen.

Avioehtosopimuksen todistajat eivät ole olleet läsnä A:n allekirjoittaessa asiakirjaa. A ei ole myöhemminkään tunnustanut todistajille allekirjoitustaan. B on hankkinut todistajien nimet asiakirjaan jälkikäteen ja toimittanut avioehtosopimuksen rekisteröitäväksi. Avioehtosopimus on rekisteröity 24.11.2010.

Puolisot ovat 15.8.2011 tehneet kiinteistön kaupan, jossa A on myynyt osuutensa puolisoiden yhteisenä kotina käytetystä kiinteistöstä B:lle.

B on hakenut avioeroa 2.9.2011. Puolisot on tuomittu avioeroon 9.3.2012.

A vaati käräjäoikeudessa, että hänen ja B:n välinen avioehtosopimus julistetaan pätemättömäksi ja sen rekisteröinti mitättömäksi, koska avioehtosopimuksen todistajat eivät olleet olleet paikalla, kun A allekirjoitti avioehtosopimuksen ja avioehtosopimusta rasitti näin ollen muotovirhe.

B vaati vastauksessaan, että kanne hylätään. B:n mukaan A oli halunnut sitoutua avioehtosopimukseen allekirjoittaessaan sen ja rekisteröintihakemuksen. Avioehtosopimukselle säädetyn muotovaatimuksen tarkoitus oli toteutunut. B:n mukaan puolisot olivat sopineet, että B hankkii todistajat avioehtosopimukseen sen allekirjoittamisen jälkeen ja vie sen rekisteröitäväksi.

B lausui niin ikään, että puolisot olivat 15.8.2011 tehneet kiinteistön kaupan, jossa A myi osuutensa puolisoiden yhteisesti omistamasta kiinteistöstä B:lle. Kiinteistön kauppaa ei olisi tehty, ellei avioehtosopimusta olisi ollut olemassa. Puolisot olivat sopineet myös irtaimen omaisuuden jaosta suullisesti. Avioehtosopimus, kiinteistön kauppa ja irtaimen omaisuuden erottelu olivat muodostaneet kokonaisjärjestelyn.

Käräjäoikeus katsoi, että ratkaisujen KKO 1956 I 4 ja KKO 1956 II 62 mukaisesti avioehtosopimusta saatettiin pitää pätevänä, vaikka siihen todistajiksi merkityt henkilöt eivät olleet olleet saapuvilla avioehtosopimusta allekirjoitettaessa. Käsillä olevassa asiassa A:n allekirjoituksen aitous oli riidaton seikka. Ratkaisevaksi muodostui siten se, oliko A tunnustanut tai tarkoittanut lopullista avioehtotahtoa allekirjoittaessaan asiakirjan vai oliko asiakirja ainoastaan luonnos avioehtosopimukseksi.

Käräjäoikeus katsoi lausumillaan perusteilla selvitetyksi, että A:lla oli ollut lopullinen avioehtotahto. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

A valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa.

Hovioikeus totesi, että avioehtosopimusta tehtäessä ei ollut noudatettu avioliittolain 66 §:ssä säädettyjä muotovaatimuksia. Avioehtosopimusta rasitti muotovirhe, jonka vuoksi sitä oli lähtökohtaisesti pidettävä pätemättömänä.

Ratkaisun KKO 1980 II 45 perusteella voitiin kuitenkin katsoa, että avioehtosopimus voi muotovirheestä huolimatta olla pätevä, jos puoliso on aiheuttanut virheen hyötyäkseen siitä myöhemmin toisen puolison kustannuksella.

A oli allekirjoittanut avioehtosopimukseksi nimetyn asiakirjan ja rekisteröintihakemuksen siitä huolimatta, että hän oli oikeustieteellisen koulutuksen saaneena ollut tietoinen todistamisvaatimuksesta. Asiassa ei ollut syytä epäillä, ettei A:lla olisi ollut lopullista avioehtotahtoa hänen allekirjoittaessaan asiakirjat.

Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että avioehtosopimus ja sen allekirjoittamisen jälkeen mutta noin kaksi viikkoa ennen puolisoiden avioeroasian vireille tuloa tehty kiinteistönkauppa olivat muodostaneet kokonaisjärjestelyn, jota ei olisi tehty, jos B olisi ollut tietoinen avioehtosopimusta rasittaneesta muotovirheestä. Hovioikeus päätyi siihen, että A:n allekirjoittamat avioehtosopimus ja rekisteröintihakemus, hänen tietoisuutensa avioehtosopimuksen muotomääräyksistä ja se, että A oli avioehtosopimuksen tekemisen jälkeen ennen avioeroasian vireille tuloa myynyt osuutensa puolisoiden yhteisesti omistamasta kiinteistöstä B:lle, muodostivat sellaisen kokonaisuuden, jonka perusteella A:n oli katsottava menettäneen oikeutensa vedota avioehtosopimusta rasittaneeseen muotovirheeseen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A toisti kanteensa. B vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Ratkaistavat kysymykset

Valituksen ja vastauksen perusteella Korkeimmassa oikeudessa on ollut ratkaistavana kysymys siitä, onko kanteessa tarkoitettu avioehtosopimukseksi nimetty asiakirja muotovirheen vuoksi pätemätön. Jos avioehtosopimusta pidetään pätemättömänä, tulisi myös ratkaistavaksi, onko A:lla oikeus vedota muotovirheestä johtuvaan pätemättömyyteen.

Korkeimman oikeuden mukaan asian ratkaiseminen edellytti kannanottoa seuraaviin oikeudellisiin tulkintakysymyksiin:

a) Onko avioehtosopimus pätemätön, jos avioehtosopimuksen muotovaatimuksiin kuuluvaa todistamisvaatimusta ei ole noudatettu, mutta puolisoiden tiedetään omakätisesti ja vapaaehtoisesti allekirjoittaneen avioehtosopimuksen?

b) Jos vastaus edelliseen kysymykseen on myöntävä, voiko puoliso menettää oikeutensa vedota avioehtosopimuksen muotovirheeseen ja jos voi, niin millä edellytyksillä? (kohta 6.)

Säännökset ja oikeuskäytäntö

Avioliittolain 42 §:n mukaan avioehtosopimus on tehtävä kirjallisesti. Avioehtosopimuksen muodosta säädetään lisäksi lain 66 §:ssä, jonka mukaan avioehtosopimuksen on oltava päivätty, asianmukaisesti allekirjoitettu ja kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama, jotta se olisi pätevä.

Ratkaisussa KKO 1953 II 133 on ollut kysymys tilanteesta, jossa henkilöt, jotka olivat kirjoittautuneet todistajiksi puolisoiden aikaisemmin allekirjoittamaan avioehdoksi nimitettyyn asiakirjaan, olivat tehneet sen toisen puolison saapuvilla olematta. Korkein oikeus on katsonut, ettei asiakirjaa voitu pitää avioliittolain 66 §:ssä säädetyin tavoin laadittuna avioehtosopimuksena.

Ratkaisussa KKO 1956 II 62 Korkein oikeus on katsonut avioehtosopimuksen päteväksi, vaikka aviopuolisot ja todistajat eivät olleet olleet samanaikaisesti saapuvilla sopimuskirjaa allekirjoitettaessa, kun sopimuskirja kuitenkin oli päivätty ja puolisoiden allekirjoittama sekä kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama ja puolisot lisäksi olivat myöntäneet sopineensa siten kuin sopimuskirja osoitti ja sopimuskirja oli molempien toimesta annettu oikeuteen avioehtoasiain pöytäkirjaan otettavaksi ja avioehtosopimuksen pätemättömäksi julistamista vaatinut puoliso oli käyttänyt sopimuskirjaa hyväkseen omaisuuttaan koskevia oikeustoimia päätettäessä.

Täysistuntoratkaisussa KKO 1956 I 4 Korkein oikeus on katsonut avioehtosopimuksen päteväksi, vaikka siihen todistajiksi kirjoittautuneet henkilöt eivät olleet olleet saapuvilla sopimuskirjaa allekirjoitettaessa, kun sopimuskirja kuitenkin oli puolisoiden asianmukaisesti allekirjoittama eikä ollut näytetty, että toinen aviopuoliso olisi sopimukseen pakotettu tai vietelty.

Ratkaisussa KKO 1980 II 45 on ollut kysymys tilanteesta, jossa avioehtosopimusta ei ollut avioliittolain 66 §:ssä säädetyin tavoin todistettu. Korkein oikeus on katsonut, ettei tämä virheellisyys ollut korjautunut sillä, että puolisot olivat allekirjoittaneet valtakirjan, jossa he olivat valtuuttaneet erään henkilön jättämään avioehtosopimuksen oikeuteen. Korkein oikeus on lisäksi todennut, että kummallakin puolisolla oli ollut kulloistenkin varallisuussuhteiden mukaan mahdollisuus omaksi edukseen vedota tuohon virheellisyyteen. Varallisuuttaan koskevia ratkaisuja tehdessään he olivatkin kumpikin kohdaltaan toisinaan nojautuneet avioehtoon, toisinaan taas jättäneet sen huomiotta. Aviomies oli avioliiton aikana ollut tietoinen siitä, ettei vaimo ollut pitänyt sopimusta itseään sitovana. Näin ollen ei ollut perusteltua syytä katsoa, että vaimo käyttäytymisellään olisi menettänyt oikeutensa vedota virheellisyyteen. Jutussa esitetty selvitys ei myöskään osoittanut vaimon aiheuttaneen virheellisyyttä hyötyäkseen siitä aviomiehen vahingoksi. Näillä perusteilla Korkein oikeus on vaimon kanteesta julistanut avioehtosopimuksen pätemättömäksi.

Ratkaisussa KKO 2011:32 Korkein oikeus on pitänyt pätevänä kiinteistön lahjakirjassa ollutta ehtoa, jossa oli suljettu pois lahjansaajan aviopuolison avio-oikeus, vaikka avioliittolain 66 §:n tuolloin voimassa ollutta muotomääräystä ei ollut noudatettu. Kyseisessä tapauksessa kaupanvahvistaja oli ainoana todistajana vahvistanut lahjakirjan kiinteistön omistusoikeuden luovutusta koskevan maakaaren 2 luvun 1 §:n muotovaatimuksen mukaisesti. Korkein oikeus on viitannut muotomääräysten tavoitteisiin ja lausunut, että laissa säädettyjä muotomääräyksiä on lähtökohtaisesti edellytetty noudatettaviksi sanamuotonsa mukaisesti. Toisaalta ratkaisussa on pidetty epätyydyttävänä tilannetta, jossa samaan oikeustoimeen joudutaan soveltamaan erilaisia muotosäännöksiä. Korkein oikeus on pitänyt tällaisessa tilanteessa perusteltuna näkemystä, jonka mukaan muotovaatimusten tavoitteiden ei voida katsoa vaarantuvan sen vuoksi, että tietty muoto on korvattu toisella, nämä tavoitteet ainakin yhtä hyvin turvaavalla muodolla. Näin on ratkaisun mukaan esimerkiksi silloin, kun julkinen kaupanvahvistaja kahden yksityisen todistajan sijasta todistaa asiakirjan tai ehdon oikeaksi.

Seuraako todistamisvaatimuksen noudattamatta jättämisestä avioehtosopimuksen pätemättömyys?

Avioliittolain 66 §:n mukaan avioehtosopimuksen tulee täyttää lainkohdassa säädetyt muotovaatimukset, jotta se olisi pätevä. Jos muotovaatimuksiin kuuluvaa vaatimusta siitä, että kummankin puolison allekirjoitus on kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama, ei ole noudatettu, lähtökohtana on siten avioehtosopimuksen pätemättömyys.(kohta 13.)

Korkeimman oikeuden edellä selostetussa oikeuskäytännössä ei ole noudatettu johdonmukaista linjaa sen suhteen, seuraako todistamisvaatimuksen noudattamatta jättämisestä sellaisenaan avioehtosopimuksen pätemättömyys. Ratkaisussa KKO 1953 II 133 vastaus on ollut myöntävä. Samalla periaatteellisella kannalla Korkein oikeus on ollut myös ratkaisussa KKO 1956 II 62, vaikka siinä onkin päädytty pitämään avioehtosopimusta pätevänä sen tekemisen jälkeen tapahtuneiden seikkojen perusteella. Ratkaisussa KKO 1956 I 4 todistamisvaatimuksen noudattamatta jättämisen ei ole sinänsä katsottu aiheuttavan avioehtosopimuksen pätemättömyyttä. Tämä on merkinnyt poikkeamista aikaisemmasta oikeuskäytännöstä, mitä osoittaa myös se, että ratkaisu on tehty täysistunnossa. Ratkaisuissa KKO 1980 II 45 ja KKO 2011:32 lähtökohtana on palattu pitämään sitä, että avioliittolain 66 §:ssä säädettyjen muotovaatimusten noudattamatta jättämisestä seuraa pätemättömyys, vaikka jälkimmäisessä ratkaisussa lahjakirjan ehtoa onkin pidetty pätevänä sillä perusteella, että sitä tehtäessä käytetty maakaaren edellyttämä muoto rinnastui avio-oikeutta koskevan ehdon pätevyyden osalta avioliittolain 66 §:ssä säädettyyn määrämuotoon. (kohta 14.)

Korkein oikeus toteaa, että avioliittolain 66 §:ssä säädetyllä todistamisvaatimuksella on pyritty varmistamaan sitä, että asiakirjassa olevat allekirjoitukset ovat aitoja, vapaaehtoisesti annettuja ja lopullista sitoutumistahtoa osoittavia. Sellainen tulkinta, jonka mukaan asiakirjan pätevyys silloin, kun todistamisvaatimusta ei ole noudatettu, riippuisi siitä, mitä myöhemmin ja tarvittaessa vasta oikeudenkäynnissä saadaan selville allekirjoitusten aitoudesta, vapaaehtoisuudesta ja tarkoituksesta, ei olisi sopusoinnussa muotovaatimuksen tavoitteiden kanssa vaan päinvastoin olisi omiaan lisäämään riitaisuuksia ja heikentämään oikeusvarmuutta. (kohta 15.)

Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus on nyt käsillä olevassa ratkaisussa katsonut, että avioliittolain 66 §:ää on perusteltua tulkita siten, että avioehtosopimus on lähtökohtaisesti pätemätön, jos avioehtosopimuksen muotovaatimuksiin kuuluvaa todistamisvaatimusta ei ole noudatettu, vaikka onkin riidatonta, että puoliso on omakätisesti ja vapaaehtoisesti allekirjoittanut avioehtosopimuksen. Tästä lähtökohdasta voidaan poiketa vain ratkaisun KKO 2011:32 kaltaisessa erityistilanteessa. (kohta 16.)

Voiko puoliso menettää oikeutensa vedota muotovirheeseen?

Edellä selostetussa oikeuskäytännössä on katsottu, että joissakin tilanteissa on perusteltua, että puoliso ei voi vedota muotovirheeseen. Ratkaisussa KKO 1956 II 62 on avioehtosopimuksen pätevyyttä harkittaessa annettu merkitystä muun ohella sille, että avioehtosopimuksen pätemättömäksi julistamista vaatinut puoliso oli käyttänyt avioehtosopimusta hyväkseen omaisuuttaan koskevien oikeustoimien tekemisessä. Myös ratkaisussa KKO 1980 II 45 on arvioitu sitä, oliko puoliso menettänyt oikeutensa vedota muotovirheeseen. Tässä arvioinnissa on kiinnitetty huomiota yhtäältä siihen, oliko puolison osoitettu avioehtosopimusta tehtäessä aiheuttaneen muotovirheen hyötyäkseen siitä toisen puolison vahingoksi, ja toisaalta siihen, millä tavoin puolisot olivat avioehtosopimuksen tekemisen jälkeen varallisuuttaan koskevia toimia tehdessään nojautuneet avioehtosopimukseen. (kohta 17.)

Myös oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että joissakin poikkeuksellisissa tapauksissa puolisolta voidaan evätä oikeus vedota muotovirheeseen. Tällaisiksi epäämisperusteiksi on katsottu esimerkiksi se, että muotovirhe on selvästi toisen puolison aiheuttama eikä toisella puolisolla ole ollut aihetta epäillä sopimuksen pätevyyttä. Erityisen painavia syitä muotovirheen sivuuttamiselle on katsottu olevan silloin, kun puoliso on olosuhteista päätellen saanut muotovirheen aikaan tahallaan, käyttääkseen sitä myöhemmin hyväkseen eli vedotakseen siihen, mikäli avioehto osituksen tullessa ajankohtaiseksi osoittautuu hänen kannaltaan epäedulliseksi (Tapani Lohi: Aviovarallisuusoikeus, 2016, s. 121). (kohta 18.)

Korkein oikeus toteaa, että tulkintaa, jonka mukaan puoliso voi tietyissä olosuhteissa menettää oikeutensa vedota muotovirheeseen, voidaan pitää perusteltuna myös yleisten siviilioikeudellisten periaatteiden, kuten oikeuksien väärinkäytön kiellon ja kunnian vastaisen ja arvottoman menettelyn kiellon kannalta. (kohta 19.)

Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus pitää perusteltuna, että puoliso voi menettää oikeuden vedota siihen, että avioehtosopimus ei täytä avioliittolain 66 §:n muotovaatimuksia, jos vetoaminen merkitsisi käsillä olevissa olosuhteissa oikeuden väärinkäyttöä tai sitä olisi muuten pidettävä kunnian vastaisena ja arvottomana. Tällaisesta tilanteesta voi olla kysymys ainakin silloin, kun puoliso on itse aiheuttanut asiakirjan muotovirheen voidakseen käyttää sitä hyväkseen toisen, muotovirheestä tietämättömän puolison kustannuksella. Puoliso voi menettää oikeuden vedota muotovirheeseen myös esimerkiksi silloin, kun hän on tietoisena muotovirheestä aikaisemmin nojautunut avioehtosopimukseen omaksi edukseen, mutta tahtoo myöhemmin muotovirheeseen vetoamalla torjua toisen puolison avioehtosopimukseen perustuvat vaatimukset. (kohta 20.)

Arviointi tässä tapauksessa

Edellä kohdassa 2 selostettujen tosiseikkojen perusteella on selvää, että kanteessa tarkoitetussa avioehtosopimuksessa on muotovirhe, kun avioliittolain 66 §:n mukaista todistamisvaatimusta ei ole asianmukaisesti noudatettu A:n allekirjoituksen osalta. Käsillä ei ole sellaisia erityisiä perusteita, joiden vuoksi edellä kohdassa 16 todetusta lähtökohdasta voitaisiin poiketa. Avioehtosopimusta on siten pidettävä pätemättömänä, jollei katsota, että A on menettänyt oikeutensa vedota muotovirheestä johtuvaan pätemättömyyteen. (kohta 21.)

Korkein oikeus toteaa, että B:n on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti näytettävä ne seikat, joihin hänen vastustamisensa perustuu eli joista hän katsoo seuraavan, että A:lla ei ole oikeutta vedota avioehtosopimuksen pätemättömyyteen. Saman pykälän 2 momentin mukaan seikan asettaminen tuomion perusteeksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön. (kohta 22.)

Asiassa on riidatonta, että A ja B ovat noin yhdeksän kuukauden kuluttua avioehtosopimuksen allekirjoittamisesta tehneet kaupan yhteisenä kotina käyttämästään ja yhdessä omistamastaan kiinteistöstä. Kaupassa A on myynyt osuutensa kiinteistöstä B:lle. Noin kaksi viikkoa kaupanteon jälkeen B on hakenut avioeroa. Puolisoiden välillä ei ole tähän mennessä tehty omaisuuden ositusta tai erottelua nimenomaisena toimena. B:n kertomuksella on selvitetty, että irtainta omaisuutta on kuitenkin tosiasiallisesti jaettu siten, että A on muuttaessaan pois yhteisestä kodista ottanut irtaimistoa mukaansa. (kohta 23.)

Suullinen käsittely Korkeimmassa oikeudessa

A on Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä kertonut allekirjoittaneensa avioehtosopimuksen ja rekisteröintihakemuksen yksin. Syyksi asiakirjojen allekirjoittamiseen hän on esittänyt, että hän oli halunnut rauhoittaa puolisoiden välistä tulehtunutta tilannetta. Hän oli oikeustieteellisen koulutuksen saaneena tiennyt avioehtosopimuksen todistamisvaatimuksesta. Avioehtosopimuksen allekirjoittaessaan hän oli mieltänyt, että kyse oli luonnoksesta ja että asiaan palattaisiin myöhemmin kunnollisen harkinnan jälkeen ja niin, että todistajat olisivat paikalla. Hänen mukaansa puolisot eivät olleet keskustelleet asiakirjan sisällöstä tai todistamisesta, eikä B ollut pyytänyt A:lta neuvoja avioehtosopimuksen tekemiseen. (kohta 24.)

A on kertonut B:n olleen kiinteistön kaupassa aloitteellinen ja hoitaneen siihen liittyneet järjestelyt. Kaupan tekeminen oli tullut ajankohtaiseksi, koska A ei ollut pystynyt enää hoitamaan omaa osuuttaan asuntolainan lyhennyksistä. Kaupan yhteydessä ei ollut ollut puhetta avioehtosopimuksesta. A:n mukaan B oli ollut aloitteellinen myös avioeroasiassa, eikä avioeron jälkeen ollut keskusteltu omaisuuden osituksesta. A on kertonut selvittäneensä ensin perheen lasten asioita ja saaneensa tietää rekisteröidystä avioehtosopimuksesta vasta vuonna 2017, kun hän oli ryhtynyt selvittämään aviovarallisuuskysymyksiä. (kohta 25.)

B on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna esittänyt, että avioehtosopimus, kiinteistön kauppa ja irtaimen omaisuuden jako olivat muodostaneet kokonaisjärjestelyn. Hän ei olisi ryhtynyt kiinteistön kauppaan, mikäli puolisoiden välillä ei olisi ollut avioehtosopimusta. B on kertonut puolisoiden keskustelleen vuonna 2010 siitä, miten lasten elämä ja kiinteistön omistus järjestetään. B:n mukaan hän oli tuolloin tarjonnut A:lle tilaisuutta lunastaa kiinteistö itselleen, mutta A oli todennut, ettei hän pysty siihen. Sen vuoksi puolisot olivat sopineet kokonaisjärjestelystä eli avioehtosopimuksesta ja kiinteistön kaupasta. B on kertonut laatineensa avioehtosopimuksen mallin mukaan ja jättäneensä sen keittiön pöydälle A:n allekirjoitettavaksi. (kohta 26.)

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Asianosaisten kertomuksista on käynyt ilmi, että puolisoiden välit ovat olleet riitaiset silloin, kun B on laatinut avioehtosopimuksen. Epäselväksi on jäänyt, millaisia keskusteluja avioehtosopimuksesta tai todistajien hankkimisesta mahdollisesti oli käyty ennen avioehtosopimuksen allekirjoittamista. Tällaisia keskusteluja ei ilmeisestikään ollut käyty A:n allekirjoittaessa avioehtosopimuksen, ja asianosaiset ovat kertoneet, etteivät he olleet keskustelleet avioehtosopimuksesta myöskään sen jälkeen, kun A oli allekirjoittanut sen. Kumpikin on kertonut, että he olivat pyrkineet turvaamaan perheen lasten aseman ja että kiinteistön kaupan järjestelyihin oli ryhdytty tämän vuoksi. (kohta 27.)

Korkein oikeus on todennut, että A on allekirjoittanut avioehtosopimuksen ja sen rekisteröintihakemuksen, jotka B oli jättänyt hänen allekirjoitettavakseen. A on kuvannut allekirjoittamishetken olosuhteita perheessä uskottavalla tavalla. Hänen kertomuksensa perusteella voidaan pitää mahdollisena, että hän on kertomallaan tavalla allekirjoittanut asiakirjat riitaa välttääkseen ja ajatellen, että asiaan ja muotomääräykset täyttävän avioehtosopimuksen laatimiseen palataan myöhemmin. Tähän nähden yksinomaan B:n kertomusta ei voida pitää riittävänä selvityksenä siitä, että puolisot olisivat sopineet, että B hankkii asiakirjaan todistajat ja vie sen rekisteröitäväksi. (kohta 28.)

Korkeimman oikeuden mielestä A:n menettelyä voidaan pitää siinä mielessä epätavallisena, että hän on allekirjoittanut avioehtosopimuksen ja samalla myös sitä koskevan rekisteröintihakemuksen ilmoittamatta kuitenkaan B:lle, että hän pitää avioehtosopimusta vain luonnoksena ja että hänen allekirjoituksensa avioehtosopimuksessa tulisi todistaa laissa säädetyllä tavalla oikeaksi, jotta avioehtosopimus olisi pätevä. Tämän seikan merkitystä harkittaessa on kuitenkin otettava huomioon, että esitetyn selvityksen mukaan puolisoiden välillä ei ollut käyty mitään keskustelua avioehtosopimuksesta taikka sen todistamisesta tai rekisteröinnistä sen jälkeen, kun A oli allekirjoittanut asiakirjat. B on otettuaan A:n allekirjoittamat asiakirjat haltuunsa toiminut asiassa yksin hankkiessaan todistajien allekirjoitukset avioehtosopimukseen ja toimittaessaan sen rekisteröitäväksi. Tätä B:n toimintaa arvioitaessa on otettava huomioon, että oikeudellisesti merkityksellisiä toimia suorittavan henkilön tietämättömyyttä lain säännöksistä ei pääsääntöisesti hyväksytä perusteeksi, joka luettaisiin hänen edukseen, jos hän on menetellyt säännöksistä poikkeavalla tavalla. (kohta 29.)

Edellä todetut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus on katsonut asiassa jääneen näyttämättä, että A olisi asiakirjat allekirjoittaessaan tarkoittanut aiheuttaa tilanteen, jossa puolisot tekevät avioehtosopimuksen, jota B pitää pätevänä mutta joka tosiasiassa on muotovirheen vuoksi pätemätön, jotta A:lle jäisi mahdollisuus myöhemmin vedota avioehtosopimuksen pätemättömyyteen omaksi edukseen.(kohta 30.)

B on väittänyt, että kiinteistön kaupasta olisi sovittu jo ennen avioehtosopimuksen allekirjoittamista ja kyse olisi siten ollut kokonaisjärjestelystä. Tästä ei ole esitetty muuta näyttöä kuin B:n oma kertomus, joka on ollut sisällöltään ylimalkainen. Väitettä vastaan puhuu avioehtosopimuksen allekirjoittamisesta kiinteistön kaupan tekemiseen kuluneen ajan pituus, lähes yhdeksän kuukautta. Lisäksi väitettä vastaan puhuu A:n kertomus, jonka mukaan avioehtosopimuksella ja kiinteistön kaupalla ei ole ollut yhteyttä keskenään, vaan kiinteistön kauppaan oli ryhdytty hänen maksuvaikeuksiensa vuoksi ja lasten asumisen turvaamiseksi. Näitä seikkoja arvioituaan Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole esitetty riittävää selvitystä siitä, että kiinteistön kaupasta olisi sovittu jo ennen avioehtosopimuksen tekemistä ja että ne olisivat muodostaneet kokonaisjärjestelyn. (kohta 31.)

Asiassa ei myöskään ole esitetty selvitystä siitä, että B olisi kiinteistön kauppaa valmisteltaessa tai sitä tehtäessä viitannut avioehtosopimukseen kiinteistön kaupan edellytyksenä tai taustasyynä taikka että avioehtosopimus olisi ylipäätään noussut tässä yhteydessä esille. Kiinteistön kauppa ei ole vaikuttanut puolisoiden varallisuusasemiin, koska siinä on ollut kyse vain siitä, että A on myynyt osuutensa kiinteistöstä B:lle. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A olisi kiinteistön kaupan yhteydessä käyttänyt hyväkseen muotovirheen vuoksi pätemättömäksi tietämäänsä avioehtosopimusta.(kohta 32.)

Edellä esitetyn perusteella asiassa ei ole esitetty riittävää näyttöä sellaisista seikoista, joiden perusteella olisi aihetta katsoa, että A:n vetoaminen muotovirheeseen merkitsisi oikeuden väärinkäyttöä tai että sitä olisi muuten pidettävä kunnian vastaisena ja arvottomana. Siten ei ole perusteita katsoa hänen menettäneen oikeutensa vedota muotovirheeseen. (kohta 33.)

Korkein oikeus on näin ollen katsonut, että avioehtosopimus on pätemätön ja sen rekisteröinti on mitätön.

Ratkaisu on ollut äänestysratkaisu. Eri mieltä oleva jäsen on katsonut, että avioehtosopimus on tosin ollut pätemätön, mutta että A ei voisi toimintansa perusteella vedota avioehtosopimuksen pätemättömyyteen.